Puolimatkassa

Söpöläinen

Niinkun viime postauksessa kerroin, ollaan kävelty paljon ja uudelleen tutustuttu liikenteeseen. Keke on ekan kerran lenkkeillyt autotiellä jo puolivuotiaana, henkisenä tukenaan silloinen shettiskaveri Nauriskydön Pronssisoturi. Sittemmin ollaan ajeltu pitkin palojokea, vierailtu Aleksis Kiven (joka on muuten mun sukulainen) mökillä ihmettelemässä lampaita, sekä taaborinvuorella ja rämmitty metsissä ja törmätty (melkein kirjaimellisesti) hirveen. Toisin kun normaalit hevoset, Keke ei pelännyt hirveä. Tai jos tarkkoja ollaan, se ei huomannut sitä ollenkaan, sillä kevään ensimmäiset vihreät ruohotupsut hivelivät turpakarvoja herauttaen veden Keken kielelle. Eipä siinä pieni poni kerennyt mitään metrin päässä seisovaa hirveä ihmetellä. Minä ja Rosa kyllä ehdittiin pelästyä. 

Puolimatkantiellä

Keke on siis tottunut liikenteeseen ja luonnon ihmeisiin jo varhain, mutta herkkis luonteensa takia ei aina ole kovin liikennevarma. Kerran jumitettiin useampi minuutti palojoen notkossa, keskellä autotietä, sillä Keke näki pellolla peuroja ja lamaantui asian johdosta. Onneksi tienylityspaikalla oli hyvä näkyvyys ja liikenteessä ystävällisiä autoilijoita, jotka pysähtyivät odottamaan, että Keke saa kerättyä itsensä :'D 

Viime lenkillä oli jälleen pituutta 6km ja kävimme köpöttelemässä puolimatkan tiellä. Heti tallin tiellä meidät ohitti todella suuri pakettiauto. Kuski hidasti asiallisesti vauhtinsa ja ohitus sujui todella hyvin. Keke ei lotkauttanut korvaansa tapahtumalle, mutta itse jännitin varmuuden vuoksi. Harvoin keke mitään suurta pelästyy. Pieniä asioita sen sijaan säpsytään, kuten kavion alla räsähtävää jäätä, vaikka kyseinen ääni/tunne on aika yleinen lenkkeillessä tai postilaatikoita, jotka ovat tönöttäneet paikoillaan liikahtamatta vuosia.

Puolimatkantiellä on kasvihuoneita ja niiden pihassa monta rekkaa. Yksi rekka ajoikin meitä vastaan aiheuttamatta minkäänlaista härdelliä. Itseasiassa tämäkin kuski taisi tietää, miten kohdata hevonen liikenteessä, vaikka kyseessä olikin näin pieni otus kuin Keke.

Metsässä pitkästä aikaa!

Kaksi kertaa vastaan tuli myöskin isolla, kolisevalla peräkärryllä varustettu auto. Kuski väisti aivan toiseen reunaan, mutta ajoi aika vauhdilla. Taas mammaa hirvitti, mutta sain Kekeltä vastaukseksi vain mulkkaavan ilmeen, että älä taas jaksa.. :D
Pyörähdimme pikkupätkän metsäpolullakin. Keke loikkasi valtavalla loikalla puunrungon yli, vaikka vain kävelimme. Ja sitten -yllätys, yllätys- juuri sillä hetkellä, kun ajattelin, että "ai kuinka rentouttavaa, ei mitään ärsykkeitä missään, vain minä ja minun super ihana, rento, rauhallinen, liikennevarma poni..." *riimunaru löysällä* Keke pelästyi jotain, mitä minä en nähnyt enkä kuullut, veti jäätävän pukin, jonka jälkeen puuskutti, kun olisi nähnyt jotain aivan hirvittävää. Keken yksi hyväpuoli on se, että se todella harvoin pelästyessään "ottaa jalat alleen". Nytkään, vaikka talutusote oli varsin rento, Keke ei nykäissytkään narua, vaan teki tämän kaiken löysän narun päässä vierelläni.

Keke&Aamu

Lauantaina Aamu talutteli Kekeä tallin kulmilla. Atte pääsi lenkille vanhikseen, mutta Kekeä en muutamaan päivään päästä asfaltille kävelemään, ettei ala arkomaan koipiaan.

Keken pylly<3

Sunnuntaina sain Nean ja Rosan mukaan tallille. Nea otti taas Cocon haltuun ja Rosa ajoi Aten. Itse ajoin Keken. Menimme molemmat kilpakärryillä. Rata oli kamalan raskas ajaa, joten köpöttelimme sitten hiekkatietä pitkin. Pituutta lenkille kertyi 4,5km.

Rosa&Atte, Nea&Coco

p.s. Keke on kasvanut edestä niin, ettei vanha rintaremmi enään yltänyt kiinni. Ilmeisesti talven laukkareeneistä on ollut jotain hyötyä! :)