Oisko mun parempi vaa, pysyy himas...

...ettei nyt vaa sattuis mitää.

Meillä on mennyt ilmeisesti liian hyvin; Aamu on uskaltanut laukata ihan kunnolla Keken kanssa liinan päässä ja maanantaina ajoin Keken kanssa 8km lekin, josta 6km hölkättiin putkeen. Mutta Keskiviikkona mulla oli alusta asti vähän hassu fiilis. Mutisin Kekelle letittäessä sen otsatukkaa, että nyt on mennyt niin hyvin, että kohta varmaan kohdataan jokin epäonnistuminen.
Otin Aten peräponiksi, kun lähdin ajamaan Kekeä koppiksilla. Käveltiin radalle ja alettiin hölkkäilemään. Keke oli taas hyväntuulinen ja pirteä, raviaskel luisti puhtaasti. Istuin tukevasti keskellä penkkiä, molemmissa nyrkeissä ohjat, kun Keke höristi korvat ja kiihdytti vauhtiaan. Tässä vaiheessa aloin himmailemaan ponia, joka tuijotti Mäyräojan toiselle puolelle. Siellä juoksi koira, jota ensin Keke vähän säpsyi, seuraavaksi Atte huomasi sen ja alkoi ryntäilemään ja lopuksi ponit löi viisaat päänsä yhteen ja päätti _paeta_...
Kärryt törmäsi pellon reunapenkereeseen ja kippasi niin, että hitaasti
-mutta varmasti- liu'ui kärryiltä maahan, Aten eteen ja kynsin peltoa sitten vähän aikaa... Onneksi fiksut ponit pysähtyi, ja sain itseni kamettua savesta ylös. En tiennyt olisiko pitänyt itkeä vai nauraa. Mitään vakavaa ei sattunut, mutta tunsin kyllä, että oikea puoleni, varsinkin jalka, tulee saamaan kauniin mustelmasävytteen. Tarkistin, että ponit ovat kunnossa, jonka jälkeen jatkoin lenkkiä tavalliseen tapaan. Ajettiin rata ympäri muutaman kerran, jotta poneille (ja minulle) jäisi vähän parempi kuva siitä kohdasta, missä ponit pelästyi koiraa. Lenkille kertyi kumminkin kiitettävät 6km matkaa, joten ei se ihan turha reissu ollut. Eka kerta, kun putosin kärryiltä :'D Ja taas muistan, miksi kypärää kannattaa käyttää, vaikka välillä tuntuisikin vähän turhalta.

Herra hyväntuulinen

Ja lopuksi ihana Vempula, jota olen ilmeisesti pitänyt nälässä:

Pahvilaatikon kyljessä oli teksti: "Saa ottaa!",
joten Coco kävi tuumasta toimeen.